Skip to content

Koulukiusaaminen part 2

Jatkan aiheesta koulukiusaaminen. Julkaisin viime blogissa lauluntekstin aiheesta. Ajattelin että voisin vähän syventää teemaa.

Mä valitsin aikoinaan mukautumisen selvitytymiskeinokseni, ettei kiusaaminen ylälasteella olisi ollut pahempaa. Ihailen niitä, jotka pystyvät pitämään oman linjansa vaikka muut pilkkaisivat. Mä en ole siihen pystynyt. Mukautuminen estää mahdollisesti pahimmanlaatuiseksi silmätikuksi joutumisen, mutta kyllä siitäkin saa kovan hinnan maksaa.

Mun luokka yläasteella oli opettajien mukaan koulun pahimpia. Kadehdin salaa rinnakkaisluokkien meininkiä, joissa oli jotenkin sallivan oloinen ja ystävällinen tunnelma verrattuna omaan luokkaani. Mä en kanna kaunaa luokkatovereita kohtaan: aikuisena ymmärtää että kaikki olivat tuolloin lapsia, kuka mistäkin lähtökohdasta. Jos joku kiusasi muita, varmaan hänellä itsellään oli vaikea olla.

Mulla oli onnekseni mun luokalla yksi luottoystävä läpi yläasteen, jonka kanssa sain olla oma itseni. Toinenkin ystävä löytyi. Yhdellä rinnakkaisluokalla oli pari kaveria. Itselläni seiskaluokka oli ylivoimaisesti pahin, kasiluokka piirun verran siedettävämpi, ysillä alkoi jo pikku hiljaa avautua uusia näkymiä. Jos mulla ei olisi ollut ketään kehen koulussa tukeutua, en tiedä miten olisi käynyt. Myös musiikki piti mua aina pinnalla, se oli kuin salainen piilopaikka jossa olin aina onnellinen. Sitä se on yhä vieläkin.

Musta on huono juttu, että yläasteella luokilla ei ole ns. omaa opettajaa kuten ala-asteella – oma opettaja voi oikeasti olla perillä mitä luokassa tapahtuu. Yläasteella oppilaat ovat vielä ihan lapsia. Kun joka tunti opettaja vaihtuu eikä kukaan oikein kato päältä mitä tapahtuu (jos joka luokalle onkin määrätty luokanvalvoja, se ainakin mun aikana oli ihan vitsi), niin oppilaat saavat pahimmillaan (kuten mun luokassa kävi) rauhassa piinata toisiaan (ja opettajia), kukaan ei puuttunut mihinkään. Siis haloo.

Fyysistä väkivaltaa en ole joutunut kokemaan. Mutta nimittelyä, ylenkatsetta, sitä riitti joka päivälle. Musta oli myös rumia kirjoituksia jollain parkkipaikan seinällä. En ikinä saanut selville ketkä kaikki asian takana olivat. Tuo asia oli mulle todella kova paikka jota häpesin pitkään. Ja tää onkin tärkeä pointti: MÄ oon tuntenut häpeää, vaikka mun ei kuuluisi sitä tuntea. Monesti käy juurikin niin, että kiusattu häpeää ja alkaa itsekin uskoa että itsessä on jotain vikaa.

Koulukiusaaminen jättää pysyvän jäljen. Kaikki mitä yhteiskunta voi tehdä sen vähentämiseksi on tarpeen. Onneksi aihe otetaan koko ajan vakavammin. Mutta musta ei vieläkään tarpeeksi. Kuinka monella työpaikalla sallittaisiin esim. jatkuva nimittely?

Mä kirjoitin Perhonen-tekstissä näin:

Voi kun kaikki olis mennyt helpommin,
mutta oisinko mä silloin juuri se kuin nykyisin?

No, en tietenkään olisi. Kaikki elämän varrella olleet kokemukset ovat muokanneet musta juuri tällaisen kuin olen nyt. En mä toivoisi olevani toisenlainen, näin on hyvä. En silti tietenkään olisi toivonut itselleni niin ahdistavaa ajanjaksoa kuin yläaste oli. Ilman sitä olisin varmaan löytänyt ulottuvuuteni jo nuorempana, olisi ollut parempi itsetunto.

Mutta better late than never. Ja eteenpäin!



Kirjoita kommentti





Social media & sharing icons powered by UltimatelySocial