Skip to content

Kiusaaminen part 2, armollisuus, rohkeus, näkyväksi tuleminen

Jatkan aiheesta koulukiusaaminen (+ vähän muitakin teemoja mukana.) Julkaisin viime blogissa lauluntekstin aiheesta. Ajattelin että voisin vähän syventää teemaa.

Mä valitsin aikoinaan mukautumisen selvitytymiskeinokseni, ettei kiusaaminen ylälasteella olisi ollut pahempaa. Ihailen niitä, jotka pystyvät pitämään oman linjansa vaikka muut pilkkaisivat. Mä en ole siihen pystynyt. Mukautuminen estää mahdollisesti pahimmanlaatuiseksi silmätikuksi joutumisen, mutta kyllä siitäkin saa kovan hinnan maksaa.

Mun luokka yläasteella oli opettajien mukaan koulun pahin, oikea kovisluokka. Rinnakkaisluokkia oli muistaakseni 6. Kadehdin salaa rinnakkaisluokkien meininkiä, joissa oli jotenkin sallivan oloinen ja ystävällinen tunnelma verrattuna omaan luokkaani. Mä en demonisoi ketään luokkatoveriani: aikuisena ymmärtää että kaikki olivat tuolloin lapsia, kuka mistäkin lähtökohdasta. Jos joku kiusasi rankasti muita, varmaan hänellä itsellään oli todella vaikea olla.

Mulla oli onnekseni mun luokalla yksi luottoystävä läpi yläasteen, jonka kanssa sain olla oma itseni. Toinenkin ystävä löytyi, häneen luottamus kasvoi pikku hiljaa. Yhdellä rinnakkaisluokalla oli pari etäisempää kaveria. Itselläni seiskaluokka oli ylivoimaisesti pahin, kasiluokka piirun verran siedettävämpi, ysillä alkoi jo pikku hiljaa avautua uusia näkymiä. Jos mulla ei olisi ollut ketään kehen koulussa tukeutua, en tiedä miten olisi käynyt.

Musta on huono juttu, että yläasteella luokilla ei ole ns. omaa opettajaa kuten ala-asteella – oma opettaja voi oikeasti olla perillä mitä luokassa tapahtuu. Yläasteella oppilaat ovat vielä ihan lapsia. Kun joka tunti opettaja vaihtuu eikä kukaan oikein kato päältä mitä tapahtuu (jos joka luokalle onkin määrätty luokanvalvoja, se ainakin mun aikana oli ihan vitsi), niin oppilaat saavat pahimmillaan (kuten mun luokassa kävi) rauhassa piinata toisiaan ja opettajia, kukaan ei puuttunut mihinkään. Siis haloo.

Mä en ollut koskaan sillä tavoin kiusattu että olisi ollut mitään esim. fyysistä väkivaltaa. Mutta nimittelyä, ylenkatsetta, sitä riitti joka päivälle. Musta oli myös rumia kirjoituksia jollain parkkipaikan seinällä. En ikinä saanut selville ketkä kaikki asian takana olivat. Se oli mulle niin kova paikka että vieläkin häpeä puistattaa. Ja tää onkin tärkeä pointti: MÄ tunnen häpeää tosta asiasta, vaikka mun ei kuuluisi sitä tuntea. Monesti käy niin, että kiusattu häpeää, ei kehtaa edes kertoa kotona että häntä kiusataan. Alkaa itsekin uskoa että jotain itsessä on pahasti pielessä. 

Teininä tarve kuulua kaveriyhteisöön menee ohi lapsuuden perheen, ainakin mulla oli niin. En ikinä ollut mikään koulun suosituin tyttö, ei sinne päinkään. Vaikka tein kaikkeni ollakseni ”kuin muut”, se ei tuonut mainittavaa hyötyä. Kävi niin, että lapsuuden perheessä olin musta lammas, ja luokassa koin itseni oudoksi linnuksi vaikka mitä olisin tehnyt.
Koulukiusaaminen jättää pysyvän jäljen. Kaikki mitä yhteiskunta voi tehdä sen vähentämiseksi on tarpeen. Onneksi aihe otetaan koko ajan vakavammin. Mutta musta ei vieläkään tarpeeksi. Kuinka monella työpaikalla sallittaisiin esim. jatkuva nimittely??

Mä kirjoitin Perhonen-tekstissä, että ”voi kun kaikki olis mennyt helpommin, vaikka toisaalta en silloin olis se joka olen nykyisin.” Niinpä. 

Vuodet yläasteella jättivät jäljen, mutta vuosi vuodelta rohkeus kulkea omaa tietä on lisääntynyt. Mä luulen, että esim. omien suomenkielisten tekstien kirjoittaminen ja julkaisu, niin ikään tämä blogi, on mulla osa eräänlaista näkyväksi tulemisen prosessia. Oon tehnyt paljon tietoista työtä itseni kanssa. Vuosien karttuminen itsessään ei ole tae siitä että kehittyy. Joku oivaltaa jo parikymppisenä sellaisia juttuja kuin mä nyt nelikymppisenä, joku ei ehkä koskaan.



Kirjoita kommentti





Social media & sharing icons powered by UltimatelySocial